Rakensin kerran puuvajan. Idea tuli siitä, kun sain pitkän palan aaltopeltiä. Olimme käyttäneet sitä luotiloukkuna ilmakivääritaulun takana, kunnes kivääri oli hajonnut. Nyt pelti pääsisi katoksi. Tunsin itseni melko nerokkaaksi, koska toisaalta vältin reissun kaatopaikalle tämän rumiluksen kanssa ja toisaalta pystyin rakentamaan jotain uutta ilman suuria ponnisteluja. Lisäksi minulla oli ylimääräinen iso kuormalava kotona. Se sai olla lattia. Kaikki mitä tarvittiin, oli muutamia kantavia lankkuja sekä yhdistämistyö vasaran ja naulojen avulla. Katto sai olla hieman kalteva, jotta se johtaisi pois sadeveden. Tyylikkään luomuksen sisällä puut saivat sitten kuivua tuulessa.
Ihmetelkää hämmästystäni, kun äskettäin löydetyn lahjakkuuden ja tietyn ylpeyden saattelemana esittelin vajan vaimolleni. Hän ei vaikuttunut. Ei ollenkaan. Hän osoittautui liiteriasiantuntijaksi ja esitti sekä käytännöllisyyteen ja esteettisyyteen liittyviä mielipiteitä työstä (sitäpaitsi hän on kotoisin Västerbottenista, missä ollaan totuttu lentokonehallin kokoisiin puuvajoihin). Mutta vaja tai “hökkeli”, kuten hän pilkallisesti sitä mieluummin kutsui, sai jäädä, ehkä sen vuoksi, että vaimoni oli tyytyväinen siitä, että lyijyä levittävä ilma-aseella ammunta lakkasi.
Kuukaudet kuluivat ja ilahduin, kun katsoin puutarhaan. Se tuo erityistä tyydytystä, kun on tehnyt jotakin aivan itse. Ongelmana oli tietenkin se, että tuuli toisinaan irrotti peltikaton. Mutta ratkaisin sen laittamalla kivenlohkareita katolle (jotka olivat jääneet yli eräästä viemäröinnistä. On hyvä säästää asioita.) Vaja näytti vieläkin hienolta. Melko hienolta. Myöhemmin sain parannella sitä kestävällä kiristyshihnalla, ehkä kestävyyslaskelmani olivat hieman pielessä? Ongelmana oli myös se, että puut toisinaan romahtivat ulos jostain syystä. Mutta sekin tuli korjattua. Olihan se kuitenkin minun oma pieni puuvajani.
Eräänä päivänä, kun tulin töistä kotiin, vaja oli kadonnut! Tyttäreni sanoi, että hän oli saanut tarpeeksi ja oli yksinkertaisesti hajottanut sen. Liiteriasiantuntijan ääneen sanomattomalla tai sanotulla hyväksynnällä, oletan. Se oli julma teko, mutta otin sen stoalaisen tyynesti vastaan. Sillä mitä on maa ja maailma? Jätämme kuitenkin kaiken joku päivä.
Mutta toisinaan suljen silmäni ja muistelen sitä kaiholla, minun kaunista puuvajaani.
