Sanotaan, että Marxin veljekset, jotka mainitsin tässä blogissa aiemmin, eivät alusta lähtien olleet koomikkoryhmä, vaan pikemminkin yhtye yhdysvaltalaisessa vaudeville-perinteessä. Se, että he siirtyivät komiikan puolelle oli enemmän tai vähemmän sattumaa.
Kerran, veljesten ollessa kiertueella, he saapuivat pienelle teksasilaiselle paikkakunnalle, jossa heidän oli tarkoitus esiintyä oopperatalossa. Mutta kesken konsertin kuului kadulta huutoja – muuli oli päässyt karkuteille. Yleisö nousi töykeästi ylös ja ryntäsi ulos oopperatalosta nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ei ihme, että Groucho Marx suuttui – elokuvien perusteella hän todistetusti oli usein huonolla päällä.
Kun yleisö vihdoin valui takaisin oopperataloon, haukkui Groucho heidät aivan pystyyn. Tässä oli vain ongelmana se, että hänen verbaalinen kykynsä ilmaista itseään oli niin äärimmäinen ja luova, että yleisö meinasi katketa naurusta ja alkoi taputtaa sen sijaan, että he olisivat loukkaantuneet kommenteista.
Tapahtuma sai Marx-yhtyeen siirtymään komiikan puolelle esityksissään ja he tulivatkin pian kuuluisimmiksi komiikastaan kuin laulutaidoistaan. Loppu on elokuvahistoriaa.
Tarinan opetuksena taitaa olla se, että ei tulisi koskaan laulaa yleisölle, joka on enemmän kiinnostunut karanneista aaseista kuin kauniista musiikista. Tai ehkä pikemminkin se, että elämän odottamattomat käänteet tulisi ottaa vastaan avosylin.
Muutama vuosi sitten me Forminalla saimme odottamattoman kysymyksen – jos voisimme valmistaa Marilyn Monroen ja Che Guevaran piparkakkumuottien muodossa. Ehkä tulevaisuudessa teemme myös lisää julkkis-muotteja? Esim. Groucho Marxin, ken tietää…?
