Kuten olen jo aiemminkin maininnut, vaimoni on sekä lintuharrastaja että lintujen kuuntelija. Itse olen sitä mieltä, että noita pieniä lintuja on lähes mahdoton nähdä – ne joko piileskelevät tai sitten kiirehtivät sinne tänne. Ulos meneminen kevätaamuna on kuitenkin hyvin arvokasta. Kuinka usein oikeastaan kadut retkeä luontoon? Tuskin koskaan. Ja eväiden syöminen on balsamia sekä suulle että sielulle. Esimerkkinä tästä muna-aamiainen herkullisilla voileivillä ja höyryävällä termoskahvilla, täydennettynä korvapuustilla tai keksisuklaalla ja hedelmällä. Kaiken lisäksi tällä keinoin saat tavallaan aina ikkunapöydän.
Joten epäilyksistäni huolimatta olen alkanut tästä syystä pitää lintuharrastuksesta. Yhteenkuuluvuus, luonto ja ruoka ovat voittava yhdistelmä. Linnut tulevat kaupanpäällisinä. Räkättirastas ja ruisrääkkä, tai mitä ne nyt ovatkaan nimiltään.
Lisäksi itse lintuharrastajat ovat kiehtovia. He voivat innostua niin, että sirkuttavat pensaikossa tietyllä tavalla. (Minun yritykseni erottaa linnunlauluja toisistaan eivät kuitenkaan tee vaikutusta.) Lintuharrastajan peittelemätöntä iloa, kun hän voi ruksata vielä yhden lajin, on myös mielenkiintoista olla todistamassa. Minä olen oikeastaan enemmänkin lintuharrastaja-harrastaja.
Toki on olemassa myös näkyviä lintuja – esimerkiksi joutsenia, kurkia ja hanhia. Ne jopa minäkin onnistun näkemään. Syksyisin tuhannet villihanhet kerääntyvät järville, missä ne voivat levätä läpi yön turvassa petoeläimiltä. Tämä siis ennen kuin ne lentävät etelään.
Eräänä lokakuisena viikonloppuna asuimme retkeilymajassa tunnetun lintujärven, Tåkernin, lähellä. Halusimme kokea ”suuren nousun” – sen hetken aamunkoitteessa, kun tuhannet villihanhet nousevat vedestä kuin käskystä, lentääkseen pelloille syömään.
Tämän ihmeen nähdäksemme nousimme sunnuntaiaamuna ylös heti viiden jälkeen. Keltaiset vaahterakujat johtivat meidät lintutornille, josta voisimme nähdä tämän näytelmän. Oli sekä pimeää että kylmää. Ensimmäisen tunnin aikana emme nähneet yhtään mitään. Toisen tunnin aikana saapui valo, mutta myös maidonvalkoinen sumu, joka oli kuin paksu verho sen näytelmän edessä, jota olimme tulleet katsomaan. Verhon läpi kuulimme linnut jostain kaukaa. Muutamat harmaahanhet olivat tarpeeksi ystävällisiä ohittaakseen meidät niin läheltä, että saatoimme erottaa ne hämärästi. Siinä kaikki...
Toisaalta saimme kokea luonnon, yhteenkuuluvuuden tunteen sekä hyvät kahvit. Ja sehän on, kuten sanottu, aina nousu!
Korkean tason lintuharrastusta
